Kävin tänään kampaajalla. Kampaaja ei tiennyt, kuka olen. Odotin, että hän kysyisi, mitä teen työkseni - olen käynyt tällä samalla kampaajalla Seinäjoella vasta yhden kerran, eikä hää silloin kysynyt, joten se ei tiedä. Olisin saanut sanoa, että olen vapaa kirjoittaja.

Ei kysynyt! Enkä saanut mitenkään hyvin ujutettua sitä keskusteluun.

Olisi ollut tietysti ihailtavaa, jos kampaaja olisi kysynyt, että onko se kolumni sinun. Mutta 21-vuotias kampaaja ei lue tietenkään Ykköset! -lehteä paitsi ehkä aamukahvilla äitinsä luona.

Neuvolan terkkari lukee Ykköset! -lehteä isänsä luona, mutta hänkään ei ollut hoksannut kolumniani. Hänelle sentään pystyin ujuttamaan sen ovelasti keskusteluun.

Sitten, kun kustannussopimus on allekirjoitettu - kun, ei jos?! - niin alan vaan heittää hiljaisella hetkellä: "Julkaisen muuten esikoisromaanini ensi keväänä."

Kysytään tietysti, että ihanko totta. "Jep, ja se tulee kauppoihin ja kaikkea, ja mä pääsen varmaan lehtiin ja radioon, ehkä telkkariinkin." Syvä hiljaisuus. Koittaa keksiä jotain kysymystä. Mistä se kertoo? "Se on sellainen ihmissuhderomaani... Se kertoo aikuistumisesta, kolmikymppisyydestä." Syvä hiljaisuus. Ei keksi enää kysyttävää. Seuraava kommentti on oletettavastikin: "Mullakin olis pari hyvää ideaa kirjaksi."

Niin että mun fifteen minutes of fame on varmaan kahden repliikin mittainen.