Kuvittelinko, että asiat menevät näin:

1. Kirjoitan kirjan. Editoin, kirjoitan uudelleen. Olen tyytyväinen loppuversioon.
2. Lähetän kirjan kustantamoille.
3. Kohtalaisen odotusajan jälkeen joku kustantamoista ilmoittaa, että se haluaisi kustantaa kirjani.
4. Allekirjoitan kustannussopimuksen.
5. Kirja ilmestyy kauppoihin ja minulle buukataan esiintymisiä kirjamessuilla ja telkassa.

Nööööööy. Kirjan julkaisemiseen liittyy kaikenlaista isoa ja pientä sälää, mitä en ole tullut ajatelleeksi.

Sen arvasin, että julkaisuprosessi ei ole ihan niin yksinkertainen eikä se näytäkään olevan. Kustannussopimuksen laatimiseksi Arktinen Banaani pyysi esittämään omia ajatuksiani markkinoinnista ja lanseerauksesta. Siis onneksi näin! Se on kivaa, en valita!!! Mutta en ollut varautunut siihen ollenkaan, koska olin ajatellut, ettei kirjailija oikeastaan saa vaikuttaa siihen. Ehkä näin onkin joillain kustantamoilla. Luen harvoin muiden blogeja, mutta keväällä törmäsin Gummeruksen kirjailija Essi Henrikssonin kirjoitukseen, jossa hän mainitsi selanneensa Gummeruksen kevätkuvastoa ja vasta siellä nähneensä ensimmäistä kertaa toisen kirjansa kannen. Olin aika hämmentynyt - eikö kirjailijalla ole mitään sananvaltaa teokseensa tässä vaiheessa, ajattelin. Sitten ajattelin, että näin kai se vaan toimii. Enhän minä tiedä!

No, mutta sitten tulee kaikkea muutakin. Töistä tuli tänä aamuna sähköpostia, jossa tiedusteltiin, olenko edelleen tulossa syksyllä töihin, kuten on aiemmin sovittu. Hyvä kysymys. AB nimittäin kysyi eilen myös jatkosuunnitelmistani, "seuraavista romaaneista". Monikossa.

En tietenkään kuvittele yhtäkkiä nousevani menestyskirjailijaksi - eikun, siis, nyt mä valehtelen, kuvittelenhan! Korjataan: en usko nousevani hetkessä menestyskirjailijaksi, joka ansaitsee kirjoillaan isot pinot rahaa eikä joudu enää työskentelemään. Mutta kun nyt on käynyt niin onnellisesti, että myin viime viikolla yritykseni liiketoiminnan ja sain siitä sen verran rahaa, että voisin olla vähän aikaa kotona ja kirjoittaa, vaikka rahaa ei tulisi mistään. 

Mutta entäs sitten, jos en mene töihin vaan kirjoitan - eikä kirjoittamisesta tulekaan lopulta mitään? Mitä töissä siitä sitten ajatellaan? Paha. Paha. Paha. Ja tämä pitäisi tässä päättää.

Kolmas juttu tässä kirjasopparissa on ollut uudet ihmiset ja palautteet. En tiedä vielä kuinka suhtautua ihmisiin, jotka seuraavat tekemisiäni. Ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat Facebookissa, jotka kirjoittelevat sähköposteja, jotka viittaavat blogiini, jotka lukevat tekstejäni. Olen aiemman työni tiimoilta ollut hyvin pienimuotoisesti julkisuudessa. Silloin sain pari häirikkösoittoa, ihan totta! Kerran kun olin junassa muksujen kanssa, joku maistellut mies soitteli ja ilmoitti, että "kyllä mä kuule sut tunnen". Oikeasti hänellä oli sitten kyllä asiaa siitä, kuinka verkkolehden jäseneksi liitytään, mutta olihan se aika criipiä. Toisen kerran tuli tekstari tai kaksi, joissa kirjoittaja uhitteli minun vaarantavan liikenneturvallisuuden koska ajoin julkisuudessa Valkaise Stadion! -kampanjaa.

Tähän mitä muut minusta ajattelevat -genreen liittyen, AB:n kustannustoimittajan palautekin tuli eilen. Se oli hyvä. Tuntui omituiselta, kun joku toinen oli analysoinut tekstini ja puhui "kyvyistä", joita mulla on. Olen aina ajatellut, ettei musta löydy mitään kykyjä, joista kirjallisuuskritiikeissä ja -kilpailuissa puhutaan. Mutta löytyipäs sittenkin "kyky ilmaista kirjan henkilöiden tunteita ja tuntoja selittelemättä - jopa sellaisia, joista henkilöillä ei itsellään ole aavistusta tai jotka he haluavat kieltää."

Tulipa jaariteltua. Varmaan pisin postaukseni koko blogiin. Vauva karjui taas viime yön mahavaivaa ja olen ihan rikki poikki pänks.