Kun en parempaakaan luettavaa keksinyt, päätin kirjoittaa vähän Juuria.

En yritä olla omahyväinen (tosi hyvin menee sen suhteen, sorry!) mutta ei mun kirjahyllystä vaan löydy niin kivoja kirjoja, että olisin halunnut lukea. Mielenkiintoisimmat ehdokkaat olivat A-L Härkösen Avoimien ovien päivä ja turkkilais(?)eepos Janitsaaripuu, mutta hylkäsin molemmat, koska yöpöydän virkaa tekevälle tuolille ei oikeastaan enää mahdu yhtään keskeneräistä kirjaa. Siinä on jo Garpin maailma, Hanne-Vibeke Holstin Onnellinen nainen ja Jacobsin Pieni lankakauppa, eiku mikä sen jatko-osan nimi on.

Garpin maailmassa olen lopussa ja homma on lähtenyt John Irvingilla jo ihan lapasesta. Editointi loistaa poissaolollaan, jaaritellaan pitkiä pätkiä symbolisista asioista, joilla ei ole enää mitään merkitystä juonen kannalta.. Niin että on vaikeaa saada sitä loppuun.

Onnellisen naisen ensimmäisestä luvusta ilmeni, että olisi pitänyt lukea kaksi aiempaakin kirjaa - avaussivut olivat hengästyttävää faktojen latomista toisensa päälle, meille onnettomille, jotka eivät tunne Therese-trilogian avausjaksoja. Ja Pieni lankakauppa, eiku se jatko-osa siis, vaan on niin aukipurettua ja valmiiksipureskeltua viihdettä, etten tahdo enää jaksaa lukea sitä. Siitäkin on reilusti yli puolet jo takana.

Mitä itua on kirjoittaa, saati lukea, sellaisia kirjoja joiden läpikäynti menisi työstä? Joissa pysähtyy 60 prosentin kohdalla, eikä huvita oikeastaan edes tietää, mitä siinä lopussa käy.

No niin. Kirjoitin sitten vähän Juuria ja pääsin viimein yli 30 000 sanan. A4-sivuja on 79. Kamelin selkä katkennee 100. sivun tienoilla, nimittäin on hienoa kirjoittaa kolminumeroisia sivuja. Silloin tuntuu, että tekstiä on oikeesti tosi paljon enemmän kuin muissa romaaninaluissa.