Tunnustan. On ihmisiä, joille haluaisin sanoa, että katsokaa mua nyt!

Tai ei nyt. Nyt oon virttyneessä villatakissa ja tukka on niin likainen että seisoo päässä, mut sitten perjantaina. Kun allekirjoitan sen kustannussopimuksen. Olis kiva, jos ne ihmiset näkisivät mut silloin.

Tietysti osa niistä ihmisistä on jostain nuoruudesta, jolloin kukaan ei säästynyt ilkeyksiltä, ja minäkin niitä jakelin. Meillä oli kaikilla omat ongelmamme. Joku nauroi kirjoituksilleni ja parikin kundia haukkui yläasteen läpi ihan vaan jostain syystä, joka ei mulle koskaan selvinnyt. Joku toinen keskeytti aina puheen.

Mitäs niistä vanhoista, mutta kun joku keskeyttää puheen vieläkin. Niille mä haluaisin sen sanoa!

Kaikki mun nykypäiväänikään kuuluvat ihmiset nimittäin eivät halua kuulla tästä uudesta upeasta urastani. Vaihtavat puheenaihetta, kun mainitsen asiasta. Oon pohtinut, eivätkö ne usko muhun vai ovatko kateellisia. Kateellisia mistä? Kirjoittavatko ne pöytälaatikkoon? Vai ovatko ne kateellisia ihan vaan siitä, että mun unelma tuleekin toteen?

Tai tosiaan, ehkä ne ei sitten vaan usko muhun ja niitä ärsyttää, kun puhun asiasta.

Tai ehkä mä puhun liikaa siitä? Mut siis goddamnit, jos ei tästä asiasta saa puhua into piukeena, niin mistä sitten saa. Ei se ole leuhkimista. Tämä vaan on siisteintä, mitä mulle on tapahtunut ehkä koskaan.

Tunnustan myös, että on tyydyttävää tulla nimenomaan kirjailijaksi. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat kiinnostuneet siitä, mitä mulla on sanottavaa. Kaikkien niiden kertojen jälkeen, kun vaihdettiin puheenaihetta tai hiljennettiin muilla keinoilla.

P.S. Tiedän ihan hyvin, että parempi ois hehkuttaa vasta kun on myynyt kymppitonnin!

P.P.S. En vieläkään ole kirjoittanut mitään. Tänään tai eilen tai toissapäivänä. Kyllä kannattaa hehkuttaa.