Keksin tuos äsken, pöytää pyyhkiessä, että hyvässä tarinassa täytyy olla oivalluksia!

Tai siis, pidän sellaista tarinaa hyvänä, jonka oivallukset aukeavat mulle siinä lukiessa - en ollut ajatellut niitä aiemmin, mutta toisaalta ymmärrän ne kuitenkin. Ennalta-arvattavuus ei ole hyvä, silloin tarina tuntuu kliseiseltä. Mutta ei ole hyvä sekään, jos oivalluksia ei ymmärrä, sillä silloin ne tuntuvat väkisin väännetyiltä.

Mitä enemmän oivalluksia on, sitä parempana pidän kirjoittajaa, en välttämättä tarinaa. Jos oivalluksia on liikaa, aivoparkani joutuvat liialliselle koetukselle ja jonkinlainen kultaisen keskitien hohto häviää.