Jäsentelin tätä kirjoitusta päässäni samalla kun föönasin tukkaa ja vauva leikki kylpyleluilla, mutta nyt se jäsentely ei tunnukaan hyvältä, joten kirjoitan jotain muuta, ja kirjoitan sen toisen asian huomenna. Piti kirjoittaa siitä, mitä romaanin julkaisu minulle merkitsee.

Viime viikolla tapahtui niin monta asiaa jokaisena päivänä, että tänään on ollut ihan tylsä arkipäivä, kun kukaan ei ole halunnut julkaista kirjaani, palkata minua kolumnistiksi tai pyytää ideoita kirjani markkinointiin. Byyäää.

Samalla olen - luonnollisesti ja tottakai - alkanut epäillä, että se oli kaikki unta. Ikivanha primetime saippua Dallas on yksi suosikkisarjoistani. Siinä yhdellä tuotantokaudella tapahtuu kaikenlaisia omituisia asioita, joista käsikirjoittajat eivät sitten lopulta enää päässeet eroon, joten he kirjoittivat todellisen "kaikki paskaksi" -lopun ja ilmoittivat, että koko tuotantokausi olikin vaan Pamela Barnes Ewingin unta. Päivän edetessä on tullut sellainen fiilis. Jos se olikin julma aprillipila?

Puskaradio kertoi tänään, että en ole sijoittunut J.H. Erkon kirjoituskilpailussa, jonka juuri tänään aiemmin ilmoitin yhä haluavani voittaa. Puoliksi ajattelen, että mitäs siitä, tarkoitushan oli voittaa jotta saisin romaanini julkaistua. Mitäs sitten, jos saankin sen julkaistua ilman kirjoituskilpailun voittoa? Kirjoituskilpailussa raadin mielipide ratkaisee, sitä paitsi raadin täytyy muodostaa yhtenäinen mielipide. En sitä paitsi ole edes parhaimmillani novelleissa, koska ne ovat enemmän tekniikkalajeja, ja minä olen aina pitänyt novelleja vain lyhyinä tarinoina. Ei siis mikään ihme että en voittanut, mutta silti joku haluaa julkaista romaanini. Olen parempi kirjoittamaan romaaneja kuin novelleja, jumalauta!

Mutta toinen puoleni epäilee, että kilpailuraati on huomannut asian todellisen laidan: minä en osaa kirjoittaa...

Pyh, nyt unohdan tällaisen melankolisen jorinan. Olen hyvä kirjoittaja, jonka romaanikässäristä on (toistaiseksi) pitänyt jokainen sen lukenut. Mä rokkaan, jee. Jee! Kovempaa! JEEEEEEEEEEEEEE!