Jotkut pidempäänkin blogiani seuranneet ehkä muistavat, mitä tapahtui, kun mä yritin kertoa meidän 5-vuotiaalle tyttärelle, että musta tulee kirjailija. Lyhyesti sanottuna häntä ei paljon kiinnostanut, pidempi tarina löytyy tästä.

No, tänään oli uusi yritys! Hänen aloitteestaan!

Sain eilen äidiltä hänen kopionsa Veljen vaimon kässäristä. Pyysin sitä uutta editointikierrosta varten - säästää paperia, vaikka toisaalta isä oli sitten laittanut 17 postimerkkiä viiteen kirjekuoreen, joissa hän kässärin lähetti, joten en mä nyt siitä säästöstä tiedä.

Anyways.

Tuossa iltapäivällä mulla oli kädessä se kässäri ja ensimmäinen luku, johon tein korjauksia nojatuolissa lojuen. Tapahtui seuraavaa:

5-vuotias: "Mikä toi on?"
Minä: "Se on se mun kirja, josta olen kertonut."
5-vuotias (hämmästyneenä): "Kirja! Hmm. Mut ei se näytä samalta kuin kirjat tässä [toim.huom. kirjahyllyssä, joka on nojatuolin takana]."
Minä: "Tämä onkin vasta käsikirjoitus. Siitä tehdään sitten oikea kirja, tollanen samanlainen."
5-vuotias: (erittäin hämmästyneenä ja jopa hieman ihaillen): "Siis tällanen samanlainenko, paksu? Ja ihan oikeat kannet?"
Minä (ylpeänä): "Nii-in! Sitten keväällä. Siihen tulee hienot kannet ja paljon sivuja, siitä tulee ihan oikea kirja. Sitten sen kirjan voi panna täh-"
5-vuotias (huutaen ja juosten, erittäin hämmästyneenä ja erittäin suurella ihailulla): "ÄITI! KATO TUOLLA PIHALLA ON IHAN OIKEA HARAKKA!"

Niin että en yritä enää, olkoon tietämätön mun uudesta urasta!