Puhuin eilen äidin kanssa puhelimessa.

"Olit kirjoittanut siellä Facebookissa, tai jossain, että minä opetin sinut lukemaan. Enkä opettanut! Itse halusit oppia!"

Kuulemma olin kiinnostunut kirjaimista ja kyselin niistä niin kauan, että äiti luovutti ja opetti mut lukemaan keksimänsä kuva-tavupelin avulla. Ajattelin, että mitä mun nyt oikein pitäisi tehdä, julkaista oikaisu vai, häh.

No, puhuin myöhemmin eilen myös isän kanssa puhelimessa.

"Puhuitko jo äidin kanssa? Ei hän opettanut sinua lukemaan. Halusit itse oppia!"

No niin. Että tässä se oikaisu sitten on. Halusin oppia lukemaan kolmivuotiaana. Vanhempani eivät raippa kädessä opettaneet lukemaan, vaan vienosti avustivat orastavaa haluani.

Silti väitän, että äidilleni sillä oli merkitystä, että hänen lapsensa oli innostunut lukemisesta. Äiti on - kuten sanoin - aina ollut erittäin ahkera lukija. Yksi istuvimpia muistikuvia äidistä on vanhasta Pohjois-Haagan kolmiostamme, kun äiti istuu hellan ääressä sekoittamassa juustokeittoa kirja kädessä. Hänelle kirjat ovat kuin koti: koti ei ole mitään ilman niitä, mökistä puhumattakaan. Sen olen perinyt häneltä, sillä meilläkin on iso kirjahylly. Se tekee minusta kodin. Ostan siihen aika paljon kirjoja, paljon enemmän kuin ehdin lukea. Käytän kirjakauppaa kirjastona ja tuon sieltä kotiin mielenkiintoisia kirjoja, jotka ehkä vielä joskus ehtisin lukea. Sen olen perinyt isältäni. Hän nauhoittaa tukuttain mielenkiintoisia televisio-ohjelmia, jotka ehkä vielä joskus ehtii katsoa.

Se siitä! Oikaistu!