U2 oli ihana. Bono oli vanha ukko, valoshow yliampuva, yleisö hitaastilämpenevä ja välispiikit kliseisiä... mutta se oli U2. One oli One, With or Without You oli ihan oma itsensä.

Parasta antia olivat Vertigo, Sunday Bloody Sunday sekä Where the Streets Have No Name.

Ja U2. Se oli U2.

Siellä oli neljä tyyppiä, jotka joskus yläasteella päättivät perustaa bändin. Nyt ne ovat tehneet kaiken sen, ikivihreät pop-biisit, valoshow't, ihmisoikeustaistelut - mutta ne on silti ne neljä tyyppiä!

Konsertti oli omiaan kirkastamaan minulle just sen, että minä pystyn mihin vaan, koska mussa on ihan kaikki mitä kenessä tahansa muussa. Oon ihminen niin kuin kuka tahansa muu ja ihmiset pystyvät tällaiseen. Miksi minun romaanini ei voisi myydä yli 1000 kopiota? Miksei sitä voisi myydä yli 10 000 kappaletta? Voi olla joitain syitä, mutta minä en ainakaan ole yksi niistä syistä.

Menestys on summa taitoa, tahtoa ja onnea. Itse voi vain yrittää.

Sorry melodramaattisuuteni! Vielä tulee lisää! U2 teki musta säälittävän pillittäjän.

Mut mä siis mietin tuota vielä kotimatkallakin. Pieni johdatus ajatuksiini seuraa siitä, että löysin eilen kirjakaupasta etsimäni Juha Itkosen romaanin Seitsemäntoista. Palaan teokseen enemmälti vähän myöhemmin, mutta sanottakoon jo nyt, että tässä tai aiemmissakaan teoksissaan Itkonen ei ole saanut mussa heräämään inhimillisiä tunteita. Ihailen hänen kirjoittamistaan ja kykyään sukeltaa henkilöhahmon nahkoihin, mutta en elä niiden hahmojen elämää. Katselen sitä ulkopuolelta.

Mä en halua itse kirjoittaa sellaisia kirjoja. En halua, että lukijat ihailevat kirjoittamistani, enkä halua erityisemmin herätellä heitä, en opettaa heille mitään, en osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia tai päivitellä kenenkään elämää. Mä haluan kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin U2 on tehnyt parhaat hittinsä: tarttuvia, ikivihreitä, viihdyttäviä kappaleita, jotka tuntuvat olevan just niin kuin omasta elämästä, vaikka ne kertovatkin jostain ihan muusta.

Se on mun mielestä ihan helevetin vaikeaa (mind the language). Siksi olin eilen niin tyytyväinen, kun anoppi kertoi eteläpohjalaisen terveyskeskuksen henkilökunnan seuraavan mun kolumneja just siksi, että ne ovat just niin kuin heidän elämästään.

Joskus jossain täällä blogissa ovat kommentoijat epäilleet, etten halua kehittyä kirjoittajana. Luulen, että haluan kehittyä toiseen suuntaan kuin "pitäisi" - en erityisemmin halua oppia tarinankerronnan tekniikoita tai voimakirjoittamista. Sen sijaan mä haluaisin oppia kirjoittamaan yhä paremmin sellaista kirjallisuutta, jonka ihan jokainen lukija voi tuntea sisimmässään. Onko se mitä mä haluan sitten viihdettä vai onko se korkeakirjallisuutta, vai onko se jotain salaperäistä laatukirjallisuutta? Ei aavistustakaan.

Mut sellasta mä tahdon. Se vaan on ihan tajuttoman vaikeaa.

The end.

P.S. Kun sanon "ihan jokainen lukija" tarkoitan jotain muuta, jolle ei ole riittävän mahtipontista, mutta riittävän realistista ilmaisua. Eihän kaikki pidä U2:n biiseistäkään, mutta toisaalta miljoonat ihmiset pitävät niistä aivan valtavasti.

P.P.S. Kyllä Bono sitten olikin jo vanha. Se saattaisi tarkoittaa sitä, että mäkin olen vanha. Hmmmmmmmmmmm.